Keltainen lokakuu

Tänä syksynä Jyväskylä päätti ruveta keltaiseksi. Odotin lämpimän oransseja ja melkein viininpunaisia vaahteran lehtiä, mutta sain keltaisia. Välillä sitä unohtaa, että aika menee eteenpäin, eikä pyöri ympyrää. Keltainen on hyvä väri, se on hetki juuri ennen kuin pysätyy tai lähtee liikkeelle.

Summer time...over?

Saan aloittaa nyt syksyllä Jyväskylän avoimessa yliopistossa kirjoittamisen opinnot (sivuaine) ja palautin juuri ensimmäiselle kurssille ensimmäisen (ennakko)tehtävän viimeisenä palautuspäivänä 10 min ennen vuorokauden vaihtumista. Eikös kaikki tee niin? Näin reippaasti tuli sitten aloitettua tämäkin lukuvuosi. No ei vaan, multa on jo iso saavutus jos ylipäätään palautan mitään.. Uteliaan jännityksen ja kauhun sekaisin tuntein odotan noita kirjoittamien opintoja.

Oon jo viikon verran osallistunut tavallisten kuolevaisten arkeen taivaallisen kaksiviikkoisen loman jälkeen. Viroa pidemmäs ulkomaille en ennättänyt lähteä, vaikka etelänlomakin oli haaveissa, mutta eipä tuo kyllä ollenkaan haitannut, sillä sain kokea ihan mieletöntä kotimaan matkailua. Kaksi viikkoa suhin Suomea edestakaisin, näin omaa perhettä kaikenlaisissa kokoonpanoissa (vanhemmat, sisko, siskon perhe, oma miniperhe aka. poikaystävä, tuleva perhe.. kavereita! voe mahoton).

Turussa siskon luona:

Ensimmäistä kertaa elämässä varasin pöydän itsepalvelukirppikseltä ja oonkin tässä lähipäivinä lähinnä
hoidellut kirpparikamoja, töitä ja tuota kröhöm koulujuttua (eli siis en).

Viikon päästä viikonloppuna me sitten tehdäänkin sellainen reissu Helsinkiin, mitä olen viimeiset kaksi vuotta odottanut: Mennään hakemaan meille (mulle) koiranpentu. Kaksi kertaa ollaan blueroan cockerspaniel neiti Iinestä käyty tervehtimässä, ensimmäisellä kerralla tyttö varasti mun sydämen ja toisella kerralla sai isännältäkin hyväksynnän perheenjäseneksi. Jo tässä vaiheessa tuntuu, että kävi todellinen tuuri, kun löysin juuri tämän kasvattajan ja tämän pennun. Onneksi näin, aikaisemmista vastoinkäymisistä huolimatta.

Ajattelin mahdollisesti laittaa Iineksen koiramaisille touhuille oman blogin, jotta kaiken nutsinutsi ööps voivoivoi nutupupu tsiip tsiip -koiralöpinän voin hellästi ohjata sinne ilman, että se facebookissa tai kenties täällä pilaa kenenkään elämää.

ETTÄ SEMMOSTA :]

    Tallinna :3

Vikinline xprs, matkalaiset innoissaan (ennen kuin tulin merisairaaksi)

yolo.

Huom! Tyylikkäät sukat ovat tarkoituksen mukaisesti estämässä kurkkukivun kehittymistä miksikään vakavammaksi sen jälkeen, kun monena päivänä peräkkäin kastelin jalkani Helsingin vesisateissa.

Aamupalalla Tallinnan vanhassa kaupungissa.

ja se minä olen

 tai ainakain toivoisin olevani

 (siis sitä, jota minulla ei vielä ole)

 Loppukevennys:

andthatswhoiam.tumblr.com

Ilman rohkeutta ei ole unelmia

Maria Veitola kirjoitti vaivaannuttavan kolumnin heinäkuun Trendiin. Vaivaannuttava sen takia, että Veitolalla on ilmeisesti kyky kirjoittaa minun elämästäni, eli todennäköisesti aika monen muunkin suomalaisnaisen elämästä. Useammassakin kolumnissaan Veitola on kuin selventänyt minulle ongelmiani, jotka ovat vasta hämärästi velloneet sisälläni, enkä ole saanut niille sanallista tolkkua. Kolumnin otsikko kuului näin:  ”Liian ihanaa – kun saa tehdä haaveidensa työtä, ahdistus on väistämätöntä.” Veitola kirjoittaa ihmisen kyvyttömyydestä nauttia ja tehdä täysillä silloin, kun ihminen elää todeksi unelmiaan.

Olen usein ajatellut olevani ihminen, jolla ei ole unelmia. Ei suuria urahaaveita, suunnitelmia maailmanympärtsmatkoista tai lasten lukumäärästä ja sukupuolesta. En ole kokoenut olevani intohimoinen minkään asian suhteen. Kaksi vuotta sitten yliopistopaikka tipahti syliini ilman suuria voimanponnistuksia. Viisi vuotta sitten kuin minulle teetetty mies (silloin vielä poika) ilmestyi elämääni ja halusi jäädä siihen, ilman minkäänlaisia treffipaniikkeja (tässä osaan puhua vain omasta puolestani). En usko mottoihin, mutta jos minulta sellaista kysytään, se on ”kyllä se siitä lutviintuu”. Ehkä parhaat asiat elämässä vain sattuvat kohdalle. Koska niin on tarkoitettu. .

Harrastin lapsuudessa ja nuoruudessa tanssia viisi vuotta.  Rakastan tanssimista, mutta en harrasta sitä, koska ajattelen sen esiripun jo laskeutuneen. Enää ei kai kannata vaivautua, kun ei ole 4-vuotiaasta asti harjoitellut balettitähti. Olen huomannut todella olevani kiinnostunut taidehistoriasta. En kuitenkaan uskalla keskustella alasta opiskelukavereideni kanssa, koska pelkään olevani heitä tietämättömämpi. En palauta esseitä ajoissa, jos palautan ollenkaan, sillä pelkään saavani huonon arvosanan. En ole perfektionisti, mutta en kestä ajatusta epäonnistumisesta asiassa, jolla todella on jotain väliä minulle.

Sain opinto-oikeuden avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin. Pelkään, että opinnoista tulee taas yksi rasti ruutuun läskiksi lyötyjen asioiden listassani. Kirjailija oli haaveammattini lapsena. Tai oikeastaan ei, koska en silloinkaan uskaltanut kunnolla haaveilla. Se oli vain jotain, minkä ajattelin olevan hauska tapa ansaita elanto. Ihmiset jotka unelmoivat ja toteuttavat unelmiaan ovat upeita. Näihin molempiin tarvitaan rohkeutta, jota minulla ei koskaan liiemmin ole ollut. 

Tässä itselle lupaus tulevia kirjoittamisen opintoja koskien:

Hieman erilaisia hiushuolia

Mulla on meneillään joku tukanpiilotuskausi.

Huomasin juuri, että viihdyn nykyään entistä enemmän pää peitettynä jonkinlaisella asusteella, useimmiten huivilla.Ennen en juurikaan pitänyt hiuskuontaloani sidottuna, mutta useasti minut on tavannut kaupungilla tukka putkella, eli ei tässä tapauksessa ainoastaan kiireisenä, vaan hiukset letille punottuna. Ennen tuhahtelin naistenlehdissä mainostetuille "rennosti nutturalle sipaistuille hiuksille", mutta eilen alennusostoksilla sovituskopin peiliin kurkatessani huomasin sortuneeni pahemman kerran tuohon tipumaiseen (chic) huolettomuuteen.

Tämä kaikki johtunee siitä, että hiusteni ulkomuoto on saavuttanut klassisen naiselliset piirteet, josta vain suora otsatukkani on poikkeava. Lämpimän vaaleat kutrini yltävät jo keskelle selkää. Kun pukeudun (silloin kun ulkomuodolla on jotain väliä), tunnen peilin edessä pientä ahdistusta. Auki olevat hiukseni ovat asuun vain jotenkin.. liikaa. Hiukset kiinni, helpottunut huokaus ja menoksi.

Tuttavani ennemmin viittaavat ulkomuotooni Elovena-tyttömäisenä suomalaisena luonnollisuutena, kuin Hollywood-tähtimäisenä naisellisena kauneutena . Silti en voi olla ällöttymättä siitä, että hiukseni ovat hyvinkin vallitsevan kauneusihanteen mukaiset. Klassinen naisellisuus ei kai koskaan ole ollut minun juttuni, vaikka poikaystävä ehkä niin toivoisikin.

Vielä huomautus, ettei kukaan vain käsitä väärin: Kampaukseni eivät ole hienoja.

Uusi lempihuivi.

Turbaaaaaaaani.

Esimerkkikampaus. (Ja ihana paita H&M:n alennusmyynneistä!)

Jaiks. Yäk.