Maria Veitola kirjoitti vaivaannuttavan kolumnin heinäkuun
Trendiin. Vaivaannuttava sen takia, että Veitolalla on ilmeisesti kyky
kirjoittaa minun elämästäni, eli todennäköisesti aika monen muunkin
suomalaisnaisen elämästä. Useammassakin kolumnissaan Veitola on kuin
selventänyt minulle ongelmiani, jotka ovat vasta hämärästi velloneet sisälläni,
enkä ole saanut niille sanallista tolkkua. Kolumnin otsikko kuului näin: ”Liian ihanaa – kun saa tehdä haaveidensa
työtä, ahdistus on väistämätöntä.” Veitola kirjoittaa ihmisen kyvyttömyydestä
nauttia ja tehdä täysillä silloin, kun ihminen elää todeksi unelmiaan.
Olen usein ajatellut olevani ihminen, jolla ei ole unelmia.
Ei suuria urahaaveita, suunnitelmia maailmanympärtsmatkoista tai lasten
lukumäärästä ja sukupuolesta. En ole kokoenut olevani intohimoinen minkään
asian suhteen. Kaksi vuotta sitten yliopistopaikka tipahti syliini ilman
suuria voimanponnistuksia. Viisi vuotta sitten kuin minulle teetetty mies
(silloin vielä poika) ilmestyi elämääni ja halusi jäädä siihen, ilman minkäänlaisia treffipaniikkeja
(tässä osaan puhua vain omasta puolestani). En usko mottoihin, mutta jos
minulta sellaista kysytään, se on ”kyllä se siitä lutviintuu”. Ehkä parhaat
asiat elämässä vain sattuvat kohdalle. Koska niin on tarkoitettu.
.
Harrastin lapsuudessa ja nuoruudessa tanssia viisi
vuotta. Rakastan tanssimista, mutta en
harrasta sitä, koska ajattelen sen esiripun jo laskeutuneen. Enää ei kai kannata
vaivautua, kun ei ole 4-vuotiaasta asti harjoitellut balettitähti. Olen
huomannut todella olevani kiinnostunut taidehistoriasta. En kuitenkaan uskalla
keskustella alasta opiskelukavereideni kanssa, koska pelkään olevani heitä
tietämättömämpi. En palauta esseitä ajoissa, jos palautan ollenkaan, sillä pelkään
saavani huonon arvosanan. En ole perfektionisti, mutta en kestä ajatusta
epäonnistumisesta asiassa, jolla todella on jotain väliä minulle.
Sain opinto-oikeuden avoimen yliopiston kirjoittamisen
perusopintoihin. Pelkään, että opinnoista tulee taas yksi rasti ruutuun
läskiksi lyötyjen asioiden listassani. Kirjailija oli haaveammattini lapsena.
Tai oikeastaan ei, koska en silloinkaan uskaltanut kunnolla haaveilla. Se oli
vain jotain, minkä ajattelin olevan hauska tapa ansaita elanto. Ihmiset jotka
unelmoivat ja toteuttavat unelmiaan ovat upeita. Näihin molempiin tarvitaan
rohkeutta, jota minulla ei koskaan liiemmin ole ollut.
Tässä itselle lupaus tulevia kirjoittamisen opintoja koskien:
Nyt pitää ihan kommentoida. Minulla oli samanlaiset fiilikset aikoinaan taidehissasta. Ala ja asiat kiinnostivat, mutta suutaan ei uskaltanut avata kun ajatteli että muut kuitenkin tietävät aiheesta enemmän ja ne omat jutut olisivat kuitenkin jotain itsestäänselvyyksiä. Ajan myötä ja museossa töissä ollessa olen huomannut että aika moni tietää paljon juuri omasta kiinnostuksen kohteestaan, muttei välttämättä samasta asiasta kuin minä tai muusta sen laajemmin. Toki jokaisella taidehissalaisella kai on (tai pitäisi olla ;P ) jokin perustietämys alasta, mutta asioihin syventyminen ja se oman kiinnostuksen kohteen löytyminen auttaa saamaan itsevarmuutta. Kanditutkimustani tehdessä sain museossa hieman hämmentyneen olon kun henkilökunta kyseli aiheestani kiinnostuneena ja tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo että tiedän jostakin asiasta "enemmän" kuin ammattilaiset.
VastaaPoista